Christine Nampijja

 

”Aviomieheni oli Ugandan armeijan sotilas ja asuimme kolmen lapsemme kanssa hyvässä armeijan asuntolassa Bombossa. 1992 aviomieheni kuoli traagisesti ja jäin lapsineni täysin varattomaksi. Minulla ei ollut rahaa ruokaan, ei asumiseen, eikä koulumaksuihin. Onneksi sain työtä ja pystyin huolehtimaan perheeni perustarpeista.

Kärsittyäni vuosia ajoittain toistuvista infektioista minut toimitettiin sairaalaan Hiv-testiin. Tulokseni oli positiivinen. Sain lääkitystä ja ohjausta sairauteni hoitoon. Niiden yhteisvaikutuksella pyrittiin vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti sairauteni aiheuttamiin ongelmiin. Kun olin riittävästi toipunut, sairaalassa työskentelevä  lähetyssaarnaaja osoitti minulle myötätuntoa. Hän antoi ruokaa ja jopa rahaa pienen kodin vuokraan. Koin tämän suurena siunauksellisuutena. Surukseni tuki päättyi, kun lähetyssaarnaaja erosi toimestaan sairaalassa. Minulla ei ollut enää varaa maksaa vuokraa asunnostani. Olin todella sairas, enkä saanut mistään apua. Lisäksi todettiin,  että Hiv infektion lisäksi minulla oli ihosyöpä. Aivan yksinään tunsin itseni nujerretuksi, heikoksi  ja herkästi haavoittuvaksi. Lapseni hylkäsivät minut, koska olin liian heikko ja avuton. Tänäkään päivänä en tiedä, missä he ovat. Sukulaiseni sanoivat, että kuolisin pian ja he käänsivät minulle selkänsä. Onneksi löytyi muutama ystävä, jotka antoivat minulle ruokaa ja rahaa asuinpaikkaan, joka oli jätelaudoista kyhätty koppi. Pikkuruiseen asumukseen mahtui vain patja lattialle ja hökkelin katto vuoti.

Epätoivoni keskellä kuulin järjestöstä, joka antoi tukea kaltaisilleni naisille. Hakeuduin yhteyteen Caring Hands-järjestön kanssa apua saadakseni. Kerroin heille tarinani. Olin totaalisen uupunut. Syöpä jaloissani tuotti jatkuvaa kipua. Olin viluinen ja nälkäinen- en ollut saanut syötävää kolmeen päivään. Minulle annettiin  banaaneja, leipää ja teetä. Minusta tämä myötätunto ja lempeys oli niin  suurenmoista, että tiesin Jumalan auttavan minua. Ensitapaamisen jälkeen Caring Handsin työntekijät tulivat käymään kotonani.  He maksoivat kolmen kuukauden vuokran, kun löysin itselleni uuden kodin. Tiesin nyt saavani hoitoa syöpääni ja mahdollisuuden palautua entiselleni.

Pääsin jatkuvasti sairaalahoitoon seuraavina vuosina aina, kun sairauteni kävi kriittiseksi. Caring Handsin työntekijät kävivät tapaamassa minua sairaalassa. En osaa kuvata,kuinka minusta huolehdittiin kerta toisensa jälkeen, kun olin sairas ja epätoivoinen. En olisi itse pystynyt maksamaan useita syöpähoitokertojani. Kerran join vahingossa ruuan keittämisessä käytettävää parafiinia. Huolestuin,koska olin menettänyt hajuaistini ja luulin, että pullo parafiiniä oli vettä. Onneksi tästä ei aiheutunut haittaa, mutta se osoittaa, kuinka hankalaa yksin elävän, vakavasti sairaan elämä voi olla.

Liityin Caring Handsillä pidettävään aikuisten luku-ja kirjoitusohjelmaan vuonna 2009.  Olen oppinut paljon. Nyt ymmärrän ja puhun jo jonkin verran englantia, mikä auttaa paljon jokapäiväisessä elämässäni. Ugandan virallinen kieli on englanti. Toivon edelleen, että kykenen saavuttamaan eräitä tavoitteita, kuten yksinkertaiset laskutoimitukset, keskustelu englannin kielellä ilman tulkkia ja kirjeiden  kirjoittaminen ystäville. Yksi suurimmista haasteistani on sairaudestani johtuva unohteleminen sekä näköni heikentyminen.

Elämäni on nyt dramaattisesti muuttunut. Tunnen suurta iloa, kun olen saanut muuttaa uuteen kotiin, mikä on puhdas, tilava ja viileä. Saan  edelleen myös avustuksia hoitoihini sekä ruokatukea. Kun terveyteni sallii, menen järjestön tiloihin tekemään vapaaehtoistyötä sen mukaan, mitä jaksan tehdä. Koen suurta iloa yhteisöön kuulumisesta.  Varaukseton hyväntekeväisyys ja varmuus avun jatkuvuudesta vuokraan ja ruokaan merkitsevät tilaisuutta toipumiseen ja inhimillisen arvokkuuteni uudelleen saavuttamiseen.”

 
Caring Hands Suomi © 2010